Kauas ei omena puusta putoa 

Kaikki alkoi kaiketi jo kun minua ei vielä edes ollut. ;) Isäni Markku Häklin kotona asusti sekarotuinen Peni, jota Markku 12-vuotiaana alkoi kouluttaa nähtyään Porin raviradalla palveluskoirien tottelevaisuuskoulutusta. Markun äidin mielestä koko touhussa ei ollut mitään järkeä, eikä Penin kanssa ollut asiaa muutenkaan palveluskoirapiireihin. 
Koska koiraharrastus kiinnosti, alkoi Markku säästää rahaa ja 16-vuotiaana hän osti saksanpaimenkoira Balikin. 

Jo 17-vuoden iässä Markku toimi palveluskoiraharrastajien koulutuspäällikkönä. Markku koulutti koiraansa ahkerasti. Vuonna 1968 hän meni Hämeenlinnaan SPR:n pelastuspalvelu- kurssille, jossa tutustui myös Suomen ensimmäiseen huumekoiraan ja sen koulutukseen. Armeijassa Markku toimi sotakoiraosaston ryhmänjohtajana. Balik oli mukana armeijassa. Armeijassa ollessaan Markku kasvatti 3 pentuetta ja koulutti koiria. Vuonna 1971 Balikista tuli käyttövalio jäljeltä. Samana vuonna Markku ja Balik sijoittuivat SM-kisoissa seitsemänsiksi. Tuomaripätevyyden Markku sai vuonna 1972. Markku harrasti koiraurheilua aktiivisesti aina vuoteen 1976..jolloin minä synnyin.

Minäkin haluan koiran 

Minä halusin jo pienenä koiraa, mutta isäni sanoi että koira vaatii paljon työtä. En silloin vielä tiennyt mitä se tarkoitti. Mielestäni koiran pitoon ei kuulunut kuin yhdessä oleskelu ja lenkkeily. Nykyään tiedän jo mitä isäni tarkoitti. Jos koirasta halutaan koira jonka kanssa kilpaillaan ja joka menestyy kilpailuissa, täytyy sen eteen todella tehdä töitä! Ja koulutuksen lisäksi tulee sitten se yhdessäolo ja lenkkeily. Ei koiraan tietysti tarvitse uhrata koko elämäänsä, mutta olen yhtä kunnianhimoinen kuin isäni ja janoan menestystä koirieni kanssa. 

Koira joka meni pussiin 

Kuten jo sanoinkin, en saanut siis omaa koiraa asuessani vanhempieni luona. Minulla oli kissoja, hamstereita, kaneja, gerbiileitä, akvaario ja vesikilpikonnia...muttei omaa koiraa. Taluttelin naapurien ja kummitätini koiraa. Opetinkin jotain temppuja tälle kummitätini sakemannille. Ensimmäinen kosketukseni agilityyn tapahtui vuonna (muistaakseni) 1989 kun näin koulutuskentällä ensimmäistä kertaa pussin!? Eli pussin jota nykyäänkin agilityssa käytetään esteenä. Ihmettelin siinä sitten koiran kanssa pussia ja tein juuri niin kuin ei olisi pitänyt. Käskin koiran pussiin, jota en ollut oikaissut. Ja niinhän kävi kuin arvata saattaa. Koira jäi pussiin jumiin ja rimpuili siellä kuin hullu. Onneksi sain pussin suun auki ja koira tuli kiukkuisena sieltä ulos. 

Ei aivan saksanpaimenkoiran näköinen...

Ensimmäisen ihan oman koiran otin heti kun muutin pois kotoa. Olisin halunnut saksanpaimenkoiran, mutta minulla ei ollut varaa ostaa rotukoiraa, joten päädyin vuonna 1994 ostamaan koiran, joka on puoliksi saksanpaimenkoira ja toisesta puolesta ei ole varmaa tietoa. Koiran nimeksi tuli Max, koska ajattelin sen kasvavan oikein suureksi mustaksi saksanpaimenkoiraksi. Toisin kuitenkin kävi. Max jäi saksanpaimenkoiraa pienemmäksi, sille kasvoi oikea lampaan turkki, sen kuono jäi kapeaksi ja se liikkeet olivat kuin sirkuskoiralla konsanaan. :) 

...mutta luonteeltaan kylläkin erittäin dominoiva uros 

Maxin kanssa harjoittelin tottelevaisuusliikkeitä pennusta asti. En mitenkään kilpailumielessä vaan lähinnä itseni ja koiran huviksi. Lisäksi harjoiteltiin lukemattomia sirkustemppuja kierimisestä laulamiseen ja kaikki siltä väliltä. Max oppi asiat nopeasti, mutta parivuotiaana se alkoi räyhäämisen muille koirille. Tottelevaisuuskentällä kaikki aika meni siihen kun yritin saada jotain kontaktia aikaiseksi koirani kanssa. Maxia kiinnosti paljon enemmän muut koirat. Aloitin agilityharrastuksen, mutta siellä Max karkaili radalta ja pelkäsin sen hyökkäävän muiden koirien päälle. Niin siinä sitten eräänä päivänä kävikin, että vuonna 1998 Max pääsi käymään kiinni erääseen labradorinnoutajaan ja saikin aika pahat jäljet aikaiseksi.(ei agilityssa) Labradorin henki onneksi säästyi, mutta itse pelästyin, vihastuin ja heräsin ongelman vakavuuteen.

Apua ongelmakoirakouluttajalta 

Itku kurkussa mietin vienkö koiran piikille vai voisiko sen käytöstä enää pystyä muuttamaan. Löysin lehdestä mainoksen ongelmakoirakouluttajasta. Siinä oli vastaus. Soitin, varasin ajan ja lähdimme Helsinkiin selvittämään ongelmaamme, joka oli johtajuuden puute. Sillä reissulla tajusin mitä olin tehnyt väärin. Aloin järjestelmällisesti noudattamaan annettuja neuvoja. Vein esimerkiksi Maxin 4 kertaa päivässä lenkille ja harjoittelimme lenkkien aikana tottelevaisuusliikkeitä. Aloin myös tutkia tarkemmin koirakirjoja ja artikkeleita jotka käsittelivät koirien käyttäytymistä ja koulutusta. 

Maxin luonne alkaa muuttua 

Ei kulunut kauaa kun Max alkoi muuttua käytökseltään parempaan suuntaan. Päivä päivältä se totteli paremmin ja yhteiselomme alkoi parantua. Agility alkoi sujua hyvin. Max ei karkaillut enää koskaan. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin uskalsin ilmoittautua kisoihin. 18.8.1999 kisasin ensimmäisen kerran epävirallisissa agilitykisoissa ja tulimme 5 virhepisteellä toiseksi! Max nousi kolmosluokkaan ja nykyään se viettää jo eläkepäiviä, mutta sen kanssa kisaillaan silloin tällöin. Tokokisoihin en ole koskaan Maxin kanssa osallistunut. 

Ajatus toisesta koirasta itää 

Maxin ansiosta kiinnostuin tutkimaan koirankoulutusta hyvin tarkkaan. Luin ja opiskelin kaikkea käsiini saamaani tietoa ongelmakäyttäytymisestä. Tajusin miten herkästi ihmiset tekevät väärin asioita koirien kanssa. Tajusin myös, että olin saanut koiran joka oli erittäin dominoiva luonteeltaan. Jokapäiväinen elämämme on ainaista kamppailua johtajuudesta muuten vieläkin. :) Maxille tuli ikää ja halusin pentua, jonka kanssa voisin tehdä asiat oikein alusta asti. Halusin saada kokeilla taitojani kouluttajana ja johtajana. Vuonna 2000 olin jo täysin varma että otan koiran heti kun saan opintoni valmiiksi. Rotukin oli jo tiedossa... 

Bordercollie taloon

Halusin koiran joka haluaa miellyttää ja jolla on loputon tarve työskennellä kanssani. Halusin bordercollien! Kesäkuussa 2001 muutti bordercolliuros Eyewitness Federal Agent alias José kanssamme asumaan. Minulla oli selkeät tavoitteet jo ennen kuin pentu tuli kotiin. Esimerkiksi kaikki käskyt joita tulisin käyttämään oli opeteltu ja kyselin lisää oppia Josén kasvattajalta Jenni Leinolta jatkuvasti. (kiitokset Jenni neuvoista!) Alusta asti kaikki on sujunut Josén kanssa täydellisesti. Kuinka helppoa voikaan elämä koiran kanssa olla!!! José on todella miellyttämis- ja työhaluinen koira. Lisäksi se tuntuu oppivan uudet asiat ennen kuin ehdin niitä edes sille opettaa.

Avopuolisoni Villen avulla olen pystynyt tekemään sen, jota en uskonut mahdolliseksi: José ei ottanut mallia Maxin käyttäytymisestä, vaan on avoin ja kiltti kaikkia vieraita koiria kohtaan! Tähän tulokseen ollaan päästy vain ulkoiluttamalla koiria eri aikaan ja antamalla Josén selvittää yksin tilanteet joissa se olisi muuten luultavasti hakenut apua Maxilta. Ville on aktiivisesti osallistunut kaikkeen mahdolliseen: ulkoiluttanut, vienyt Joséa koirapuistoon, ollut mukanamme treeneissä ja lukenut koirakirjallisuutta, jota kaapeistani löytyy! :) Ville on oppinut valtavasti näiden kolmen vuoden aikana ja innostunut minun laillani koirista. Nyt Ville odottaa ensimmäistä omaa koiraa, joka tulee kesäkuussa kotiin...ja on muuten bordercollie! Kuinka helppoa Josén kanssa onkaan olla. Se kuuntelee ja tottelee, sitä uskaltaa pitää irti vaikka maantien varressa. Minun ei tarvitse pelätä, että José räyhää tai alkaa tappelemaan. Luotan siihen 100 prosenttisesti!

Kolmas koira taloon

Aikansa kentän laidoilla notkuttuaan oli Villen vuoro hankkia oma koira. Pennuksi valittiin bordercollieuros Decathlete´s Fusees eli Fasse, joka muutti meidän luoksemme kesäkuussa 2003. Tämä pikku koira on todella energinen pakkaus. Fasse ja Ville sopivat yhteen hyvin ja jopa näyttävät jo toisiltaan!

Menetyksen kesä 2006

Elokuussa 2006, 12 -vuotias Max alkoi yskiä aamuyöllä. Saimme antibioottikuurin, sydän ja keuhkot kuulostivat normaalilta. Yskä ei kuitenkaan kadonnut, vaan muuttui pahemmaksi. Röntgenkuvissa näkyi keuhkoissa olevia pesäkkeitä. Tiesin, että oli aika päästää Papparainen treenailemaan vihreämmille nurmille. Max poistui joukostamme 16.8.2006 klo 14.30 vielä suhteellisen terveenä vanhuksena. Tällä hetkellä koiria on siis enää vain kaksi ja se tuntuu todella tyhjältä. En usko, että pystymme kovinkaan pitkään elämään ilman kolmatta koiraa, joten eiköhän tälle tarinalle tule pian taas jatkoa...

Neljäs koira onkin taas sekarotuinen!

Koska pääni on täysin ohjelmoitu kolmeen koiraan, en voinut ajatella hetkeäkään eläväni vain kahden koiran kanssa. Suunnitelmiini kuuluu seuraavan kisakoiran ottaminen 2-5 vuoden sisällä, joten päätin palata takaisin vuoteen 1994 ja Keltaisen Pörssin sivuille. Tällä kertaa ei pentua Pörssistä löytynyt, mutta Apulan sivuilta löytyi juuri sopiva yhdistelmä: siperian husky ja australianpaimenkoira. Hiski saapui luokseni 7 -viikkoisena karvapallona syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2006. 

Sairastelua ja ero

Kesällä 2007 José alkoi yllättäen ontumaan etutassua. Syyksi paljastui jännetuppitulehdus ja siitä johtuva yleinen tulehdustila koko koirassa. José määrättiin lepoon kesäksi. Kuurin jälkeen ontuminen poistuikin, mutta seuraavaksi alkoi takajalkojen ajoittainen ontuminen sekä selvä jäykkyys varsinkin ylösnoustessa kovemman treenin jälkeen. Josén takapää kuvattiin 2008 ja molemmissa lonkissa todettiin nivelrikko. Olimme treenanneet viestiä, haaveissa oli tulos suojelupuoleltakin, agilitykin oli aivan kesken. Järkytyksestä selvittyäni aloitimme rauhallisesti kunnon kasvattamisen sekä painon keventämisen. José ei tällä hetkellä onnu (syksy 2009), mutta vältämme liian raskaat treenit ja yritämme pitää rasituksen tasaisena. Toivon, että José voisi vielä harrastaa ainakin pk- puolen lajeja, agilityssa sitä tuskin tullaan näkemään.

Josén sairastellessa erosin pitkästä suhteesta. Fasse muutti myöhemmin Villen luokse asumaan. Ratkaisu ei ollut helppo, mutta järkevä, koska Fasse on treenaillut koko ikänsä vain Villen kanssa.

Viides koira aivan yllättäen

Vaikka olin kovasti suunnitellut ottavani seuraavan virallisen kisakumppanin vasta kun Jose on vanhempi, puuttui kohtalo (ja tässä kohtaa se on Jenni Leino, Josén kasvattaja) peliin lokakuussa 2008. Olin juuri muuttanut Tampereelle ja saanut tavarat järjestettyä paikoilleen, kun Jenniltä tuli viesti pennusta, jota hän tarjosi minulle. Mietin asiaa pari minuuttia, jonka jälkeen totesin, että haluan pennun. Näin laumaamme saapui Tora. Tällä hetkellä minulla on asunto myös Porissa, joten pentu pääsee heti tutustumaan reissuelämään. Saa nähdä miten aika riittää kolmen koiran aktiiviseen treenailuun. 

Kati
Syksyllä 2008

Vasemmalta: Fasse, Max ja José
Kuva: T. Leppänen

Vasemmalla Hiski, oikealla Tora, ikää kuvissa molemmilla n. 5vkoa.

"Missä on tahto, siinä on tie"

 Takaisin